Unettomuutta

Kävin viime yönä tyttäreni huoneessa kun sieltä kuului ääntä vaikka kello oli jo pitkälti yli nukkumaanmenoajan, tyttäreni oli hereillä. Istuin sängyn laidalle ja pidin hetken kiinni hänen kädestään kerroin kuinka tärkeä hän on minulle, koin vahvasti sillä hetkellä kuinka tärkeitä omat lapseni ovat minulle ja vielä vahvemmin koin kuinka paljon he tarvitsevat minua. Mieleeni tuli jälleen kerran ajatus siitä mitä tyttäreni pään sisällä liikkui tuona hetkenä, miksi hän ei saa unta? Emme koskaan pääse toisen ihmisen ajatusten sisään ellemme kysy ja vaikka kysyisimme emme välttämättä saa vastausta ja joskus ei ole edes sopivaa kysyä tai omassa itsekeskeisyydessämme kuvittelemme tietävämme mitä toinen ajattelee tai tuntee. Minä en kysynyt viime yönä miksi uni ei tule sillä koin, että on tärkeämpää olla vain siinä hetken ja kertoa, että minä olen lähellä jos haluat kertoa mikä sinua valvottaa tai mietityttää. Toisaalta taas muodostin itsekseni vastauksia siihen mitä kuvittelin hänen ajattelevan tai miksi jälleen valvottaa, tyttäreni on viimeaikoina nukkunut huonosti ja olen suhtautunut väsyneen kyynisesti asiaan siten, että olen moneen kertaan vain todennut hänelle miksi pitää yöllä nukkua ja kuinka tarpeellista uni on lapselle. Olen täysin unohtanut, että tyttärelläni on yleensä ollut mielellään jotain jota ei osaa sanoiksi pukea kun hän ei saa nukuttua, minä vain itse olen ollut niin väsynyt etten ole jaksanut muistaa tätä asiaa. Ehkä on väärin sanoa, että hän ei osaa sanoiksi pukea tätä unettomuuden syytä vaan en välttämättä halua jälleen keskustella tuosta asiasta jonka vuoksi hän yleensä kokee unettomuutta ja ikävää, hylätyksi tulemisen kokemusta. Siinä yöllä katsoessani tajusin ettei minun pidä olla vihainen eikä alkaa paasaamaan unen tarpeesta sillä minulle tuli tunne, että meillä oli hetken aikaa sanaton yhteys jonka aikana tajusin miksi unettomuus vaivaa taas kerran. Vaikka alkuun sanoinkin, että liian usein jätämme kysymättä toisiltamme asioita kun oletamme jotain omassa mielessämme ja näin emme kohtaa toisiamme oikeasti, on olemassa poikkeuksia. Viime yönä koin tällaisen poikkeuksen tyttäreni kohdalla, tunnen hänet niin hyvin, että osaan melkein lukea hänen ajatuksiaan kuitenkaan niitä lukematta, ei vain ollut sopiva aika kysyä miksi uni ei tule koska aavistin syyn hänen kasvoiltaan. Joskus siis voi jättää kysymättä siinä hetkessä ja odottaa parempaa ajankohtaa mutta asiaa ei voi jättää kysymättä vain sen vuoksi, että kokee niin kuin kokee ja kuvittelee, että kun tiedän syyn niin minun ei tarvitse tätä ottaa puheeksi.

Viime aikoina meillä on tyttäreni kanssa ollut useita keskusteluita siitä kuinka hänellä on ikävä äitiään ja tämä on yleensä ollut syynä myös näihin yövalvomisiin, tämä on asia josta en jaksaisi keskustella mutta enhän minä voi tehdä näitä valintoja. En voi pistää päätäni pensaaseen vain sen vuoksi, että joudun taas aiheesta puhuessani ja tätä miettiessäni ikävien tunteiden valtaan ja koen vihaa, raivoa ja voimattomuutta asiaa kohtaan. Voihan olla, että viime yönä unettomuus johtuikin ihan vain ulkoilun puutteesta tai mistä muusta tahansa mutta jos jätän tämän asian käsittelemättä olen jättänyt hoitamatta oman velvollisuuteni edistää lapsieni hyvinvointia ja olla isä heille. Tämä on se pointti tuossa toisen ihmisen voinnin huomioimisessa, yleensä teemme johtopäätöksiä tiedostamatta tai tiedostaen siksi, että haluamme välttää jotain ikävää tai aiheita jotka ovat meille itsellemme kipeitä ja näin toimimme itsekkäästi kuvitellen, että ei ole meidän asiamme kysyä toiselta mitä tämä ajattelee tai tuntee. Minun nimenomainen tehtäväni on tietää mitä lapseni ajattelee tai mitä hänen mielessään liikkuu, tämä ei tarkoita, että minun pitäisi kaikki tietää hänen elämästään. Tänään otan puheeksi jälleen kerran tuon unettomuuden ja yritän päästä tyttäreni pään sisälle niin kuin vain toinen voi päästä ja auttaa häntä oli syy sitten mikä tahansa.

Hetken aikaa viime yönä kun katsoin tytärtäni joka oli selvästi väsynyt mutta mietti kovasti jotain joka unen esti, pääsin kiinni omaan sisäiseen pieneen poikaani joka pohti asioita ja murehti maailman taakkaa. Koin yhteyttä itseeni jolloin tajusin jollain tasolla kuinka pieni lapsi voi olla avuton ja tarvitseva ja jos tätä ei huomioida niin kuinka pahan olon se saa voi saada aikaiseksi tämän sisällä. Olin hetken aikaa se pieni poika joka yksin ikävöi isää, oli yksin ja koki hylätyksi tulemisen tunnettaan ilman, että kukaan koskaan kysyi miksi sinulla on paha olla? Olen joutunut nyt aikuisena käymään läpi nuo asiat ja vasta nyt ymmärrän omaa historiaani ja miksi olen elänyt niin kuin olen elänyt ja pystyn osan elämäni kokemuksista selittämään juuri sillä, että minulta ei koskaan kysytty lapsena mitä ajattelen tai mitä tunnen. Yhtään ketään syyllistämättä ja itsesääliin vaipumatta voin kysyä tänään itseltäni kuka jätti velvollisuutensa hoitamatta vai jättikö, tekikö esim. äitini kuitenkin kaken minkä hän omien kykyjensä mukaan pystyi tekemään, me kaikki teemme vain sen minkä olemme oppineet ja asioita joita ymmärrämme. Ehkä äitini ei koskaan ollut oppinut ajattelemaan niin, että lapselta voi kysyä mikä on kun se itkee tai tällä on paha mieli eikä uni tule? Olemme kaikki oman kasvatuksemme vankeja jos emme saa mahdollisuutta kasvaa niistä ulos ja oppia uusia tapoja toimia. Minä olen saanut mahdollisuuden ymmärtää ja kasvaa ulos omasta lapsuudestani ja siitä kysymättömyyden taakasta jotta en voi sivuuttaa omien lapsieni hätää tai tunteita kysymättä niistä heiltä, olen saanut mahdollisuuden ja tämä on käytettävä oikein, minun on oltava isä vaikka se ei aina olisi niin kivaa ja tekisi hyvää itselleni.

Vaikka tunnen jo aiemmin mainittua vihaa, raivoa ja voimattomuutta lasteni äitiä, ex-vaimoani kohtaan se ei oikeuta minua sivuuttamaan sitä tosiseikkaa, että hän on tärkeä lapsilleni. Minua kohdeltiin näin, minut opetettiin lapsena vihaamaan isääni ja olen joutunut opettelemaan hyväksymään hänet vasta aikuisena, tämä on kohtuuton taakka jota ei voi lapselle sälyttää! Lapsen tulee saada puhua, tuntea iloa ja surua, ikävöidä ja kokea rakkautta molemmilta vanhemmiltaan olivat nämä väleissä tai eivät. Kakkein eniten koen voimattomuutta en niinkään tuota mainitsemaani vihaa vaan voimattomuutta kohtaan siitä etten voi tehdä mitään tilanteen parantamiseksi, en voi luvata äitiä lapsilleni vaikka kuinka tahtoisin. Lasteni äiti ei vielä vuosienkaan jälkeen näytä osoittavan mitään merkkejä siitä, että olisi päässyt elämässään ja tunteissaan eteenpäin jotta kykenisi kohtaamaan lapsemme ja olemaan heille äiti edes hetken aikaa tai päivän kerrallaan, ei… hän mieluummin elää vihassa minua kohtaan kieltää lapsensa ja tätä en osaa käsitellä tai hyväksyä. Minä joudun jälleen kohtaamaan lapsieni tuskan ja oireet kun ne ovat pinnalla, minä joudun yöllä pitämään tytärtäni kädestä ja vakuuttamaan, että ainakin minä olen tässä enkä lähde enää pois… miksi äiti ei ota osaansa tästä tuskasta sitä en ymmärrä!? Kuinka joku voi olla niin itsekeskeisyydessään vihainen maailmalle ettei edes ajoittain kysy toiselta miten tällä menee tai mitä tämä tuntee, ei edes vaikka nämä ovat omaa lihaa ja verta!

Selviytyminen

Tänään aion kertoa teille hieman itsestäni, yllätys! Tarkemmin tuota sisältöä kuvatakseni tarkoituksenani on jakaa tunnelmiani ja havaintojani siitä kuinka vaikeaksi arki voi yhtäkkiä muodostua. Ei ole mikään homma tai haaste selviytyä arjesta jos on terve, elää yksin tai hyvässä parisuhteessa, on asunto, ystäviä ja sukulaisia, ei ole lapsia (tai voi olla), on rahaa, on kykyjä toteuttaa merkityksellisä asioita elämässään, on sosiaaliturva ja turvaverkot kunnossa (lue ystäviä ja auttavia käsiä ja lompakossa jotain) näitä muuttujia on muitakin joita voisin tähän luetella mutta oletetaan, että kaikilla on ymmärrys siitä mikä tekee arjesta elettävää tai ainakin siedettävää. Tuon listan välissä on tuo silmiin hyppäävä kohta lapset, sillä tarkoitan sitä, että kun on vain oma itse josta täytyy huolehtia on helpompaa selviytyä, tämäkin tosin saattaa toisaalta olla tekijänä negatiivinen jos kokee lapsettomuuden ongelmaksi eli sitä kautta joutuu tunteeseen, että oma siedettävän elämän tunnusmerkistö ei toteudu. Pointti tälle kaikelle pohdiskelulle on se kuinka elämän eri osa-alueet ja tekijät ovat sidoksissa toisiinsa ja yhden järkkyessä yleensä myös muut alueet alkavat murenemaan tai ainakin muodostuvat vaikeammiksi, lumipalloefekti jonka pysäyttäminen on sitten oma lukunsa.

Olin viisi (kuusi?) päivää sitten isossa leikkauksessa, vietin ensin teholla heräämössä lähes yhden vuorokauden ja sitten kolme päivää osastolla eli yhteensä neljä vuorokautta sairaalassa. Ensimmäinen vuorokausi meni kytkettynä erinäisin letkuin ja johdoin koneisiin ja muihin härpäkkeisiin (happiviikset, dreeni, katetri kaksi eri tippaa), toinen ja kolmas vuorokausi parin letkun varassa (dreeni, katetri), kolmantena sain nämä pois ja viimeisetkin varatiet (kolme kanyyliä) poistettiin kotiutuspäivänä. Mahassani on neljä reikää yksi isompi noin 20 senttiä ja 21 tikkiä, yksi pienempi navassa neljä tikkiä noin viisi senttiä, yksi pieni kahden tikin reikä ja yksi reikä parilla tikillä josta meni dreeni putki poistaen vatsaan vuotavaa verta eritteitä eli koko vatsan alue on kipeä. Kaikki tämä ja nämä siksi jotta kirurgi sai poistettua epäkelvon pernani joka oli paisunut  kirurgin sanoin “valtavaksi, oli kuin toinen maksa”, tätä ennen oli jo poistettu sappirakko saman sairauden vuoksi. Tätä sairauttani en ala selvittämään sen tarkemmin kuin kerron, että kyseessä on vääränmuotoiset punasolut ja …. niin en itsekään osaa tätä selittää. Tämän pitkän selitykseni tarkoitus on kertoa faktat tuon alkuun laatimani epätäydellisen listan tärkeyteen omalta osaltani. Minulta on nyt akuutisti viety terveys jotta voin taas parantua. Näin se vain on, että joskus pelkkä terveydenhoito vie terveyden ainakin hetkellisesti mutta sitäkin täydellisemmin.

Minun listaltani tuon terveyden puuttuminen vaikkakin vähän aikaa on erittäin konkreetttista, etenkin koska listaltani jo aiemmin on vaillinaisiksi jääneitä osia jotka vaikeuttavat selviytymistäni, vaikkakaan ei ole tehnyt elämääni huonommaksi vain vaikeammaksi jossain mielessä. Nyt olen tilanteessa jossa terveys on enemmän kuin puutteellinen, olen kuukauden sairaslomalla, olen erittäin kipeä vielä kuudentena päivänä leikkauksesta jaa silti minun pitäisi pystyä huolehtimaan lapsistani ja kodistani edes jollain tasolla, olla läsnä ja myös suoriutua minulle tärkeistä asioista kuten opiskeluni etenemisestä, työstä voin olla pois kuukauden koska teen vain keikkaa ja tuloni tulevat vielä toistaiseksi eläkeyhtiöltä enimmäkseen. Meiltä ei puutu mielestäni rahaa siinä merkityksessä, että eläisimme puutteessa mutta niukalla me tulemme toimeen silti eikä tarvitse hakea mitään sossurahoja. Turvaverkot meillä on juuri ja juuri kunnossa mutta erittäin niukat ja tämä on yksi tällä hetkellä lumipalloa suurentava tekijä kuten myös oma sosiaalinen verkostoni kavereineen kun tarvitsisi juttuseuraa ja henkistä tukea eniten niin ei olekaan ketään johon turvata. Tuohon terveyteen sitten ja sen vaikutukseen tämänhetkiseen elämääni, olen täysin yhden sukulaisen ja lasteni avun varassa siinä, että meillä on ruokaa kaapissa sillä minä en voi käydä kaupassa yksin enkä kantaa mitään vielä ainakaa seuraavaan viikkoon minimissään, tämä on todellinen haaste tällä hetkellä ja saa minut tuntemaan itseni erittäin haavoittuvaksi ja avuttomaksi. Minun on vielä toistaiseksi kovien kipujen ja pahoinvoinnin vuoksi vaikea liikkua ja tehdä asioita mikä johtaa tällä hetkellä siihen, että en millän edes jaksaisi ajatella laittavani ruokaa (lisäksi ruuan ajatteleminen oksettaa minua)  saati sitä valmistaa, olisi hienoa kun voisi tilata ruuat tai laittaa lapset ulos syömään mutta tässä kohtaa listalta on poimittava tuo käsitelty raha eli ei ole mahdollista. Jos eläisin yksin olisi selviytymiseni paljon helpompaa, ei vastuuta muista avuttomista ihmiskappaleista, söisi sitä mitä pystyisi ja kävisi lähikaupasta hakemassa jotain mitä jaksaa kantaa ja mihin on varaa.

Olen siis kotiutettu mutta en terve. Arki tuntuu tällä hetkellä aivan täydellisen mahdottomalta ja kaikki pienet itsestäänselvyydet joita olen pitänyt vain ikävinä velvollisuuksina mutta kuitenkin kyennyt hoitamaan tuntuvat tänään ylitsepääsemättömiltä esteiltä ja olen osalta jo hieman vaipumassa masennukseen koska olen muiden ihmisten varassa ja vain sen vuoksi koska olen valinnut olevani isä kolmelle lapselle ja nyt yhtäkkiä olen hetkellisesti tilanteessa josta kykene selviytymään. Olen avuton ja tunnen itseni hyödyttömäksi, eihän tämä nyt näin mustavalkoista ole mutta tämä nyt vain on sanottava. Onneksi osasin ennakoida hieman tätä tilannetta ja olen varustettu suhteellisen hyvillä selviytymiskeinoilla sekä osaan vaatia apuja myös yhteiskunnalta (vaikka se ei aina ihan halukkaasti vaatimuksiin vastaakaan). Meidän perhe ei juurikaan saa mitään muita apuja ja tukia mitä muutkaan lapsiperheet saavat olivat avun tarpeessa tai eivät, lapsilisät, elatusapu, asumistuki… niin siinä ne melkein ovatkin ja hyvä niin koska haluan säilyttää itsenäisyyteni ja olla esimerkkinä lapsilleni, että asiat eivät tule ilmaiseksi. Otin kuitenkin tilanteen ennakoidessani yhteyttä lastensuojeluun ja sosiaalitoimeen johon meillä on kuitenkin keskusteluyhteys (muuta sieltä ei viitsi edes pyytää.. hah) jo pidemmältä ajalta jotta selviytyisimme tämänkin yli niin sain edes jotain, sain siivousapua kolme tuntia/vko neljän viikon ajaksi… niin siinä se oli, yritin kertoa etten voi hoitaa kauppaostoksia,pestä pyykkiä jne. niin sain vastaukseksi ettei meillä ole tapana kenenkään puolesta kaupassa käydä jne… minun turvallisuuden tunteeni on järkkynyt ja jälleen kerran tunnen kuinka ihminen voidaan sivuuttaa kun hän tarvitsee apua mutta sitten kuitenkin tämän oletetaan selviytyvän ja jos ei selviydy niin siitä syytetään vain häntä itseään ja sanotaan olisit hakenut apua? Niin, yhteiskunnalla on varaa syytää rahaa yksityisiin lastensijoituksiin koska sillä ei ole varaa auttaa perheitä silloin kun he pienellä kädenojennuksella pysyisivät itsenäisinä jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus? tätä en ymmärrä, en nyt enkä ole koskaan ymmärtänyt? Meidän tilanne on hallinnassa mutta ei siksi, että yhteiskunta olisi tullut hätiin vaan siksi, että minä olen päättänyt selviytyä vaikka tekisi kipeää, silti olen tällä hetkellä kuten jo aiemmin mainitsin heikoilla ja kykyni on viety äärirajoille… jälleen kerran.

Täydellisyyttä

Monesti olen joutunut sen tosiseikan eteen, että pidän itseäni täysin epäonnistuneena isänä. Minulta puuttuu auktoriteetti tai ainakin sen illuusio ja hyvän isähahmon ominaisuudet, tai siis ne ominaisuudet joita kuvittelen hyvän isän omaavan. Vertailen itseäni toisiin isiin joita näen kaupoissa ja raiteilla lastensa kanssa ja totean: minä en ole tuollainen! En kykene olemaan rauhallinen lasten kiukkujen edessä, en mene pää kolmantena jalkana lapsieni kanssa pelikentille ja harrastuksiin enkä edes omaa sellaista fyysistä ison miehen kehoa joka huokuu auktoriteettia vain olemalla oma itsensä. Meillä ei ole autoa, minä en ole duunari enkä johtaja, en osaa rakentaa ja nikkaroida enkä paljon muutakaan miehen oletettuja rooleja joilla lapsiani voisin kasvattaa. Olen jatkuvasti väsynyt, sairaana, masentunut, opiskelen tai olen töissä ja tämän päälle yritän pitää huushollin jonkinlaisessa kunnossa, makaan sohvalla tai uppoudun omiin juttuihini mieluummin kuin pelaan lasten kanssa pelejä. Lapset kuluttavat minut loppuun ajoittain niin täydellisesti, että tekisi mieli lähteä ja jättää tämä jollekulle toiselle.

Vaivun herkästi näihin synkkyyden ajatuksiin ja alan syyttää koko maailmaa omasta tilastani, niin itse olen tähän itseni saattanut joten kestä pois. Tällaisina hetkinä kun kaikki tuntuu menevän lasten kanssa aivan pieleen ja päin helvettiä unohdan kuitenkin sen, että teen tätä aika yksin ja kuinka moni muu isä tai äiti jaksaa koko ajan olla auktoriteetti ja mallikelpoinen vanhempi kaiken aikaa, aika harva… luulisin? Minä vain en osaa suoda itselleni arvostusta siitä mitä teen ja kuinka tähän pystyn, jonkun toisen täytyy se minulle ajoittain sanoa. Mikäli eläisin parisuhteessa ja yhdessä lapsien kanssa olisi varmaan hieman helpompaa kun voisi jakaa asioita, pystyisinkö parempaa tuolloin? Kokisinko tällöin itseni enemmän muiden isien kaltaiseksi kun ei koko ajan tarvitsisi uuvuttaa itseään näillä arjen asioilla joita ilman minun ja lasten elämä ei pyörisi, tekisi vain oman osuutensa näistä pyykinpesuista, ruuanlaitoista, kiukkujen vastaanotoista, kauppareissuista… ehkä jäisi aikaa peleille ja pinnakin olisi hieman pidempi, en tiedä? Miten säilyttää järkensä yksinhuoltajana ja olla miehen malli johon voi luottaa ja joka on niin kuin muutkin isät, tätä pohdin kovasti enkä vastausta saa.

Itseni arvostamisesta tai sen puutteesta saan itseni hyvin kiinni pienissä hetkissä kun huomaan yhtäkkiä olevanikin ihan kelvollinen vanhempi tai ainakin sellainen joka tekee parhaansa. Koin tänään tällaisen pienen hetken kun olin töissä ja juttelin erään kollegani kanssa asioista, kun tekee keikkatyötä niin joutuu tutustumaan moniin eri ihmisiin ja tällöin aina tulee jaettua ne pakolliset faktat olen se ja se, teen sitä ja sitä, perhe tai harrastuksia jne ja diipadaa. Juttelin kahvitauolla siis tämän kollegan kanssa jota en ollut ennen tavannut  ja jaettiin elämän kokemuksia, tutustuttiin. Tämä nuori herra kertoi minulle kuinka oli myynyt lähes koko omaisuutensa jokunen vuosi sitten ja lähtenyt Intiaa kiertämään ajatuksella, että tulee takaisin tai sitten ei, tuli takaisin ja opiskelee nyt sairaanhoitajaksi. Minä sitten hieman haikeana ja nolonakin ehkä kerroin itsestäni… joo olisihan se kiva lähteä tuolleen mutta kun olen toipuva päihdesairas ja opiskelin juuri itselleni päihdetyön ammatin ja nyt opiskelen lähihoitajaksi samaan syssyyn ja niin kotona on nuo kolme ipanaakin jotka pitää kasvattaa ja ruokkia… niin ja teen tämän yksin, töitä teen kun ehdin ja tätä rataa tämä keskustelu siis meni. Tähän tämä kollega hyvä totesi: “ai niin, että siis opiskelet hieman, teet töitä ja kasvatat yksin kolmea lasta ja olet vielä selättänyt addiktionkin” et sitten yhtää enempää ehtisi tekemään? Niin, enpä taida ehtiä ja voi olla, että sittenkin teen juuri sen minkä pystyn ja olen juuri sen verran hyvä isä, että lapset eivät tulevina vuosina ala minua vihaamaan ihan hirveästi. Voisi jopa olla ihan ok olla ajoittain väsynyt ja kiukkuinen ja sallittua omistautua omiin asioihin ilman, että tarvitsee aina tuntea itseään niin helvetin huonoksi ja epäkelvoksi. Tämä kollega sai minut tajuamaan, että olen ihan hyvä näin ja jos jollekulle ei kelpaa niin se on ihan se ja sama minulle.

Ehkä vielä joku päivä löydän sellaisen täydellisen ykseuden ja voipaisuuden oivalluksen, että voin leijua kaikkien paskasankojen yläpuolella ja rakastaa kaikkia positiivisella energialla ollen suuttumattta siitä kun kotiin tullessa väsyneenä saaden vain huomata ipanoiden jälleen kerran varastaneen vaivalla säästämäni kolikkokassan, sotkeneen pakastemarjoilla tien keittiöstä olohuoneeseen. Iloa huokuen etenisin nostellen ainaista pyykkikorin sisältöä tieltäni jotta pääsisin peremmälle olohuoneeseen imurin kanssa vielä ulkovaatteetkin päälläni sokerin kirskuessa jalkojeni alla ja ainoalla vapaalla kädellä karkkipapereita nostellen… voisin vain levittää käteni ja sanoa, olette niin ihania ja isä rakastaa teitä, kiva kun ette tämän enempää tuhoa tehneet ja jätitte kuitenkin verkkopankkitunnukset rauhaan ettekä tuhlanneet kuukauden ruokarahoja!? Ehkä? Näin täydelliseksi en vielä ole valmis mutta ihan hyvä olen kuitenkin.

Tylsyys

Aiempaa blogia (pakinat) pitäessäni olin jatkuvasti stressaantunut siitä mitä kirjoittaisin ja kuinka tiiviisti kykenin kirjoituksiani tuottamaan sinne, nyt samaa pulmaa ei näytä olevan. Kaikesta huolimatta tämä nykyinen kyhäelmäni ei ole ottanut tulta alleen vaikka olen pitänyt mietintätaukoa viikko- ja kuukausitolkulla, en keksi mitään kirjoitettavaa tästä aihepiiristä jonka kuvittelin omakseni tätä aloittaessani mutta en silti jaksa stressata tästä en sitten yhtään. Minulle on ihan sama vaikka kukaan ei näitä lukisi tai ei edes eksy näille harvakseltaan päivittyville sivuilleni, ihmisten mielenkiinto häviää aivan taatusti tällaista sivustoa kohtaan kun ei tule mitään uutta juttua ja jos tulee niin tähän tyyliin kuukausien välein… but so what. Taidan silti hieman petrata nyt vuoden 2012 alkuun ja alkaa herättelemään ainakin omaa mielenkiintoani tämänkin sivuston ylläpitoon. Viime aikoina olen ollut vain huomattavasti aktiivisemmin kiinnostunut kuvallisesta ilmaisusta ja näiden tuotosteni julkaisemisesta kuin kirjoittamisesta, itse asiassa tekisin mieluusti kuvia kaiken aikaa ja vailla huolta mistään muusta jos tämä olisi mahdollista, rakastan kuvien tekemistä ja valokuvaamista. Olen myös “joutunut” uhraamaan aikaani aina vain jatkuvien opintojeni edistymisen vuoksi ja näiden ohella työelämästä nauttimiseen ilman palkkaa ja palkan kanssa.

Tarkoituksenani oli tämän blogin sisällöissä käsitellä vanhemmuutta, isyyttä ja etenkin miehen näkökulmaa huoltajuuteen kun huushollista puuttuu nainen… siis puuttuu ei ole synonyymi puutteelle joka sekin tosin on läsnä jatkuvasti tässä nykyisessä elämässäni. Oli tarkoitus esitellä hienoja tilanteita ja vauhdikasta menoa jota kolme ipanaa tämän äijän hellässä kasvatuksellisessa huomassa tarjoaa, ei vain ole mitään mitä esitellä tai tarjota. Elämä on hemmetin tylsää ja on aivan turhan tärkeää luulla, että joku toinen olisi kiinnostunut siitä kuinka minä makaan sohvalla mistään kiinnostumattomana tai kuinka käsittelen perheen sisäisiä konflikteja epätoivoisilla kiristys ja vilppaskonteilla, masennun jatkuvasta siivoamisesta, ruuanlaitosta, vanhempainilloista (joista olen luistanut), rikkinäisistä kengistä, lasten huonosta käytöksestä, pyykinpesusta ja kaikesta muusta jota lapsiperheen arki vain voi tarjota. Tämä ei ole taatusti kirjoittamisen arvoista eikä ainakaan lukemisen arvoista! Minäkin teen kaikkea muuta mieluummin kuin luen toisten ihmisten kokemuksia lastenkasvatuksesta tai siitä kuinka he ovat ratkaisseet lastenhoito-ongelmansa tai paistaneet joulukinkkunsa, ei tämä ole kiinnostavaa. Elämä on kaikessa turhamaisuudessaan oikeasti helvetin tylsää ja kaikki mitä siitä kirjoitetaan romaaneissa, filmataan elokuviksi on silkkaa itsepetosta ja mielikuvituksen tuotetta jollaista ei olisi olemassakaan jos elämä ei olisi näin tylsää.

Miksi siis vaivautua kirjoittamaan omasta elämästään muille? Ehkä vain sen vuoksi jotta kestäisi hieman paremmin tai enemmän tätä kaikkea, huomaisi itse siinä sivussa kuinka turhaa tämä kaikki on ja osaisi sitten laittaa asioita tärkeysjärjestykseen omassa päässään, ehkä… ehkä ei? En minä tiedä? Teen tätä joka tapauksessa ja ihan kiusallanikin, olen niin itserakas ihminen, että haluan jatkuvasti huomiota teoilleni ja omalle hyvyydelleni, että minun on pakko kirjoittaa ja kertoa kuinka tylsää minulla(kin) on. Taidan muuttaa tämän koko blogini sisällön tuottamisen ideaksi oman itseni kehumisen ja kissanhännännostattamisblogikseni sillä kukaan muu ei muuten minua kehu ja kerro kuinka hyvä jätkä minä olen jos sitä itse tee tai ainakin hyvin selvästi kerro muille, että nyt on taas aika antaa minulle taputuksia kun ei kerran itse ymmärretä tätä tehdä tarpeeksi usein. Blogini nimeksi voisin laittaa Ukko & Oma Napa (ja kaikki muu on turhaa)!

Sairastaminen

Välillä olen kyllä niin totaalisen kateellinen kaikille “ehjille” perheille, siis sellaisille joissa on kumpikin vanhempi jakamassa vastuut. Juuri tällä hetkellä samaistun tuohon edellisen lauseeni kateuteen, olen nimittäin jälleen kerran sairaana. Sairastan aina huonoimpaan mahdolliseen aikaan jos nyt koskaan on hyvä aika sairastaa. Minun pitäisi pusertaa opintojakson kirjalliset suoritteet seuraavan kahden vuorokauden aikana valmiiksi, ehtiä tehdä työt työssäoppipaikalla josta ei voi olla pois yhtään pidempään kuin nyt olen ollut (2 päivää), käydä leikkimässä oikeaa työntekijää (ilmoitin sairaaksi itseni juuri) ja vielä hoitaa koti ja lapset tämän kaiken lisäksi, yhtälö tuntuu omituisen ylimitoitetulta. Sairauksista toipumiseksi pitäisi saada levätä ja ottaa rennosti, tämä on lähinnä iso vitsi yksinhuoltajan arjessa! Ei ole mitään mahdollisuutta levätä ja ottaa kevyemmin kun paska ja saasta kumuloituu nurkissa, tiskipöydällä ja ympäri yleisiä tiloja niin ja puhumattakaan kuvottavasta hajusta jota pilaantuneet roskat pusseissaan levittävät ympäri asuntoamme kun kukaan ei vie niitä ulos, niin ja kaupasta pitää hakea ravintoa, laittaa ravinto syötävään muotoon ja huolehtia kersat kouluun aamuisin… listaa voisi jatkaa ja  jatkaa jos jaksaisi kirjoittaa ja kunto sen sallisi. Tätä on sairastaminen minun arjessani. Ei ole nimittäin edes sukulaisia suojaverkkona jotka ryntäisivät apuun kun vähän inahtaisi, ei kavereita (no muutama on mutta ei heitäkään voi aina kuormittaa), on vain sairastettava hiljaa ja tehtävä kaikki hommat jokatapauksessa, kukaan ei tee näitä puolestani. Kuka käski alkaa tähän?! Älä kitise ja hoida hommasi, tästä siirrynkin tuohon seuraavaan kappaleeseen.

Eräs ex-kansanedustaja nainen (Hemm…) Espoosta kehui jokunen vuosi takaperin kuinka hän hoiti kaiken yksin neljän(viiden?) lapsen kera ja teki siinä sivussa kansanedustajan hommat lisättynä lukuisilla muilla kissanviroilla kun häneltä kysyttiin voisiko yksinhuoltajille lakiin kirjata jotain vapaa-aikaa tai lomaa jota sitten saisi kun ei omat voimat riitä, hänen mielestään olemme kaikki vastuussa vain itsestämme?! Selvä. Tämä rouva vain unohti mainita, että hänen lapsillaan oli palkattuja apuja, sukulaisverkosto joka hoiti kersat joilla myös oli pari eri isää hoitamassa velvollisuuksia kun rouva ei “ehtinyt”, niin ja sitten oli kaikkea avittamassa kasa täppiä lompakossa. No miksi tämä nyt tähän liittyy, siksi koska aina kun olen kipeä ja jaksamisen kuilun partaalla tulee tuon rouvan haastattelu mieleeni jossa hänestä yhteiskunnan ei tule missään tapauksessa tukea yksinhuoltajia millään lomilla tai vapaapäivillä, hänestä sukulaisten tulee olla ensisijainen apu ja muutkin palvelut pitää itse pystyä ostamaan, että näin. Muistan kiehuneeni raivosta kun luin tuota artikkelia jonka sisältö kertoi minulle kuinka eriarvoisia olemme tässä yhteiskunnassa, omista valinnoistamme tai niiden puutteesta toisilla menee aina paremmin kuin toisilla, oli kyseessä sitten yksnhuoltaja tai kaksinhuoltaja… toisilla riittää tuota vastuun kantoa jakamaan aina joku toinen oman itsensä lisäksi. Niin, mutta entäs me joilla ei ole sukulaisia tai rahaa palkollisiin? Olisiko mahdollista edes ajatella, että meilläkin voisi olla oikeus sairastaa? vai onko niin, että myös sairastaminen on oma valinta ja se pitää vain niellä?

Ihan se ja sama, minä olen sairaana ja aion silti hoitaa nämä kaikki minulle kuuluvat hommat, palkkana tästä saankin sitten aina sairastaa vähintään tupla-ajan kun ei pysty ottamaan sairaslomaa elämästä jonka on itse valinnut. Ainakin minulla on sitten jotain enemmän, nimittäin valitettavaa ja sairaspäiviä! Me köyhät yksinhuoltajathan vain valitamme kaiken aikaa ja otamme kaikki etuudet mitkä saamme, olemme huonoja ihmisiä voisi joku ajatella joka ei ole tätä hommaa päivääkään kokeillut ja lukee medioista aina hallitusneuvottelujen alla kuinka yksinhuoltajaperheiden etuuksia pitäisi nostaa, hyi teitä aina te saatte kaiken te yksinhuoltajat! Kas kummaa olenkin aika terve taas kun sain tämän kirjoittaa ja kakistettua ulos, tässä sitä tuli hoidettua itsensä terveeksi pelkällä psyykkaamisella ja itseään dumaamalla ihan ilmaiseksi, olo on melkein kuin Hemmingillä… ai niin olin päättänyt etten solvaa ketään nimillä tai panettele väärin lausumin, no antaa mennä kun kerran on mennäkseen.

Väsymys

Väsymyksen täyttämä arki ei tarjoa liiemmälti iloja, sitä vain menee eteenpäin ja päivät soljuu ikävässä olotilassa ohi. Olen ollut täydellisen väsynyt viime viikot, ehkäpä jo pidempäänkin. En tahdo kestää lasten urputuksia ja loppumatonta toistensa nälvintää tai typeriä tekosia en sitten yhtään, saan ikäviä huuto-raivokohtauksia ja tunnen jälkeenpäin pelkkää epäonnistumisen tunnetta.

Tänään pidimme vanhimman poikani 12-vuotissynttäreitä, kaikki meni ihan hienosti ja tuon ikäiset eivät onneksi vaadi enää mitään ohjelmaa ilmapalloineen, tekevät ohjelmansa aikalailla omatoimisesti ja hyvä näin, en olisi jaksanut muuta. Tässä sitten iltasella siivotessani roskia pois ja laitellessa tiskikonetta totesin jo aiemmin havainnoimani omituisuuden, nimittäin jostain kumman syystä meidän ruokailuvälineistä on kadonnut vähintäänkin puolet ruokaveitsistä, what the.. ?  Aloin laske näitä välineitä ja etsin keittiön mahdollisista paikoista, ei löytynyt joten toteamukseni ei siis ollutkaan mikään väsymyksen aiheuttama hallusinaatio tai minun oma harhaluuloni. Missä ihmeessä nämä ovat ja kuinka voi olla mahdollista, että tällaiset tarvikkeet häviävät?! Kuten jo totesin niin olen väsynyt ja huonotuulinen joten ei tässä muuta nyt sitten tarvittu, sain hepulin ja aloin ikävä kyllä huonon tapani mukaan huuto-selitys-raivo-hässäkän ja vaadin vastauksia. Omasta mielestäni tiesin heti syyllisenkin ja suuntasin tämän kohteeseen johon se mielestäni siis tuli kohdistaa. Suoraan sanottuna kohtelin nyt jälkeenpäin aika ikävästi nuorimmaistani jonka kuvittelen olevan syyllinen tähän(kin) hävitykseen, siis veitsien sukupuuttoon, todennäköisesti hän on syyllinen mutta silti olisin voinut hoitaa asian muulla tavoin kuin huutamalla ja syyttämällä sekä rangaistuksia jakamalla. Nyt saan aamulla pyydellä anteeksi ja viettää yöni pahoilla mielin, tyttäreni nukahti jo eikä tätä asiaa nyt enää tänään puida.

Tämä on niin tyypillistä minua tänä päivänä, että räjähdän jostain asiasta ja totean jälkeenpäin ettei olisi maksanut vaivaa ja olisi säästynyt paljolta pahalta kun olisi jättänyt väliin. Veitset ovat kadonneet ja so what, en minä niitä nyt tarvitse ja saan luultavasti tietää ajan kuluessa mihin ne ovat menneet mutta huutamalla en niitä takaisin saa. Tällaista nyt vain tapahtuu kun lapset keksivät juttuja ja rakentavat omia maailmojaan mielikuvituksen ja ympäristön suomin apuvälinein kuten vaikkapa tylsien ruokailuvälineiden kanssa. Minun pitää yrittää hieman enemmän taas hoitaa itseäni ja tätä tämänhetkistä masennuksen ja liian työn aiheuttamaa väsymystäni jotta en olisi niin ikävä lapsilleni, en ainakaan niin usein ja näin turhista asioista, anteeksi lapset kun tuli taas huudettua! Väsyneenä katoaa helposti suhteellisuudentaju jolloin pienetkin asiat saavat suhteettomat mittasuhteet, ainakin minun tapauksessani. Luulisin, että on tärkeää huolehtia itsestään jotta perhe voi hyvin tai ainakin kelvollisesti, välillä parasta mitä voi perheelleen tehdä on kuunnella omaa itseään ja antaa sitten itselleen lupa laiskotella tai ottaa aikaa ylimääräiseen lepoon, kyllä ne kotityöt, opinnot ja muut hoituvat sitten myös paremmin.

Pelko

Pelko on mielentila jota ei voi välttää kun elää kolmen ala-kouluikäisen lapsen kanssa, tosin olen kuullut, että pelot ja huoli lisääntyvät lasten kasvaessa entisestään. Pelolla en tarkoita hysteeristä suojelun tarvetta jolla pyrkisin kontrolloimaan lapsiani niin etteivät he tekisi mitään virheitä ja vääriä ratkaisuja koskaan tai pyrkisin peloilla sanelemaan elinehdot ja lasten elämään vaikuttamaan, puhun ihan jokapäiväisestä tunteesta joka vaihtelee huolen ja pelon rajamailla. Puhun sellaisesta pelosta jota saan itseni tuntemaan kun en pysty hallitsemaan enää lapsieni liikkumista ja elinpiiriä joka näiden kasvaessa laajenee entisestään, tulee uusia kavereita ja niiden myötä uusia paikkoja ja kokemuksia elämästä joita on vain opittava hyväksymään. Toinen pojistani nyt hieman vajaa yksitoistavuotias ja veljeksistä vilkkaampi versio, toiminnan kaveri joka hyppää ensin ja sitten vasta toteaa oliko se turvallista vai ei, eli aika haasteellinen touhuaja näin kasvattajan ja vanhemman vinkkelistä katsottuna aiheuttaa minulle jatkuvaa pelonsekaista tunnetta “mitä nyt taas” synapsissa joka sijaitsee aivojen kohdassa missä lukee pelot ja huolestuminen.

Voinko olla vastuussa kaiken aikaa hänen/lapseni tekemisistä ja missä menee vastuunkannon raja? Olenko huono isä jos en osaa aina ennakoida hänen tekemisiään ja pystykään välttämään syntyvillä olevaa mahdollista katastrofia johon hän saattaa olla osallisena harva se päivä, miten minä voin tehdä parhaani jotta en anna omien pelkojeni pilata hänen kasvuaan ja siihen kuuluvaa pakollista rajojen kokeilua jonka tehtävä on ohjata kasvavaa nuorta opettaen mikä on vaarallista, turvallista, hyväksyttyä… or whatever? En minä voi pistää poikaa rautoihin ja sanoa, että nyt on ulkoilun aika, saatella kouluun ja hakea häntä sieltä, pysytellä kotona jatkuvasti hänen kintereillään jotta ei vain tulisi tehtyä mitään pahoja ja siten yrittämällä kontrolloida hänen kasvuaan ja kehitystään nuoruuden kivisellä polulla, ei minulla riitä kädet tai aika vaikka kuinka ajoittain pelkäänkin hänen puolestaan ja huolestun hänen tekemisistään  ja käytöksestään. Paljon kysymyksiä joihin minulla ei ole vastauksia?!

Teen yksinhuoltajana parhaani ja yritän opettaa vastuullisuutta niin kuin kykenen mutta lapsen kehityksessä ja kasvussa tulee aika jolloin ei voi enää muuta kuin ohjata, ei voi enää laittaa rajoja samalla tavalla kuin taaperolle jonka voi laittaa piha-aitaukseen tai maksetun hoitajan valvonnan alaiseksi kun ei itse ehdi valvoa, on vain opeteltava luottamaan, että on tehnyt parhaansa. Tämä ei ole helppoa varsinkaan kun lapsi on luonteeltaan rajoja kokeileva ja peloton uusille kokemuksille, olivat ne hyviä tai huonoja niin jotkut lapset joutuvat hakemaan itseään näiden kautta ja siinä vanhempana on vaikeuksissa, sitä joko suojelee nämä sekopäisiksi tai sitten antaa heille liikaa vapauksia ja saattaa heidät sitten sillä ikävyyksiin, tämä on asia jonka kanssa joudun joka ikinen päivä taiteilemaan ja taistelemaan. Pelko ja huoli ohjaavat mutta yritän silti kasvattaa antamatta näiden saada yliotetta itsestäni. Tämä on vanhemman osa, en välttämättä hirveästi rakasta näitä tunteita mutta en minä voi niiden antaa tukahduttaa lapsieni elämää heidän herkässä kasvu vaiheessaan, luotan siihen, että rakkaus, huolenpito, läheisyys ja omat eettiset valintani ja elämänarvoni kasvattavat siinä missä rajojen asettaminenkin, lapset ovat vain lainassa ja ohjaan heidät toivottavasti oikealle tielle ilman näitä pelkäämiäni äärikatastrofeja jos korkeampi voima näin on päättänyt (tällä ei ole mitään tekemistä minkään uskonnon kanssa) minä vain uskon… johonkin ohjaavaan tekijään ja oikeisiin valintoihin.

Se miksi aloin tätä pelkoa pohtimaan johtui siitä, että tänään koin taas yhden hetken jolloin tunsin syvää epätoivoa ja kyvyttömyyttä vanhemmuuden edessä, olin jälleen kerran pelon ja huolestumisen tunteen yliotteessa kun poikani jälleen kerran oli päättänyt leikkiä asioilla joihin hänellä ei ole mitään aisiaa. Pääni sisällä alkoi soida erään suomalaisen indieorkesterin hypnoottinen kertosäe “kuka rakastaa pientä murhapolttajaa” aivan kyseessä oli jälleen kerran tulitikut ja nämä vahvistettuina sytytyspaloilla, katku astui nenääni kun avasin kotioven ja pelko hyppäsi nuttuun samantien! Tutkin paikat, ei vaurioita mutta sytytyspalat ja tikut oliva kadonneet keittiön yläkaapista (rikoksentekijä oli jättänyt vielä tuolinkin paikoilleen… ei siitä ainakaan ammattirosvoa näillä otteilla tule ….) ja parvekkeen matolla oli pieni palojälki, tiesin välittömästi kuka oli ollut asialla ja aloin pelätä tulevaa iltaa tai sitä mitä se voisi tuoda tullessaan. Pelko tuo mukanaan vihan ja vihastumisen, tulee halu rangaista lasta ja alkaa negatiivisen ajattelun kierre joka entisestään ruokkii pelkotilaa ja tämä on tila jossa en halua väsyneenä työpäivän jälkeen olla vastaanottamassa poikaani kotiin. Tein pienen pyörälenkin ja yritin löytää vakio tulileikkipaikalta poikani ja kaverin joka ilmeisesti oli mukana pahanteossa, eli yritin ainakin tehdä parhaani ja estää mahdollisen katastrofin muuta ei voi vaatia, ei löytynyt heitä joten kotiin odottelemaan ja rauhoittumaan. Otin nokkaunet ja kun kaveri palasi tulentekoreissultaan niin olinkin jo pahimmat pelkoni selättänyt  ja ehtinyt muistamaan omankin nuoruuteni… ja omat tulitikkuleikkini, niistäkin on selvitty vaikka ei se fiksua ollut silloinkaan joten asiat oikeaan suhteeseen ja poika puhutteluun. Ensin kiellettiin ja nostatettiin tunnettani, sitten kuitenkin tunnustettiin ja asia puhuttiin jälleen kerran ties kuinka monennen kerran, sitten itkettiin ja tämän päälle halattiin rakkauden osoitusten kera, eli tein selväksi, että rakastan häntä vaikka hän tekisi mitä mutta en silti halua hänen tekevän mitä tahansa, ainakaan en halua hänen enää leikkivän tulitikuilla! Tänään olen parhaani mukaan ohjannut ja kasvattanut ja jos tämä ei riitä niin se ei ole sitten minun käsissäni, turvallista ja helppoa vanhemmuutta halajavien ei kannata lapsia hankkia!

ps. yritän nyt saada tämän blogin alkuun hieman tiivimmillä postauksilla, nyt olikin kuukausi väliä edelliseen…. koittakaa pysyä mukana, synnytysvaikeudet vievät aikansa!

Sanoja

Tästä aiheesta olen ennenkin kirjoittanut ainakin edellisessä blogissani mutta so what! Julkisen sanan, median ja yleisimminkin yhteiskunnassa vallitsevan välinpitämättömyyden aiheuttama mielipaha, sanojen merkitykset ja niiden käytön vaikutukset lapsiin… ja miksei aikuisiinkin. Minulla itselläni on kolme vaativaa lasta, en siis sano enää, että minulla olisi kolme henkisesti oireilevaa ja psyykkeeltään loukkaantunutta lasta vaikka ehkä näin voisi olla ainakin osan lapsistani kohdalla paikallaan ja tämäkään ei tarkoittaisi, että lapseni olisivat yhtään huonompia tai erilaisempia kuin omat ikätoverinsa yleensä ovat. Lapseni vain ovat joutuneet käymään ikäänsä nähden kovan elämän läpi vanhempien riitaisan eron, päihdesairauden vaikutukset, sijoitukset ja toisen vanhemman menetyksen aiheuttamat vaikutukset heihin, ei ihme jos vähän tulee oireiltua. Tässä siis taustaa varsinaiselle asialle eli sille miten oireilu saattaa näyttäytyä lapsen elämässä. Kyvyt kommunikointiin tai vaikkapa kiintymyksen osoittamiseen ja vihantunteiden hallintaan eivät tahdo löytää lapsella luontevaa käsittelytapaa tai purkautumiskeinoja, syntyy aggressioita ja kielenkäytöllistä loukkaamista jolla pyritään viestimään aikuiselle rivein välistä jotain. Näistä tämä kielenkäytöttö ja sanojen merkitykset niiden takana ovat asioita joihin joudun jatkuvasti puuttumaan, muut oireet ja aggressiot ovat sitten ihan toinen case ja siihen puintiin en ala julkisesti nyt lainkaan.

Luin aamulla sunnuntaihesaria ja siinä oli iso uutinen “slutwalkista” eli suomeksi lutkamarssi, lehtikuvat marssista keskittyivät kuvaamaan näitä “lutkiksi” pukeutuneita ihmisiä, miehiä ja naisia, kylteissä esiteltiin sisältö tälle tapahtumalle. Minua ei hirveästi ihastuttanut jälleen kerran se kuinka nykyihmisen “oikeus” omaan itseensä ja “oikeus” oman mielipiteen julkituontiin on nykyään oikeus yli muiden, minun ja lasteni oikeus olla pois ikävän kielenkäytön vaikutuspiiristä ei ole oikeus se on vain nipottamista ja todellisuudelta pakenemista? Media ja julkisuus tekevät mahdottomaksi vanhemman käyttää enää mitään valtaa ja kasvatuksellisia keinoja lasten kielenkäyttöä hillitäkseen, etenkin kun on kyseessä muutenkin haasteellinen lapsi joka etsimällä etsii sanoja ja tapoja joilla saa huomiota, vanhastaan kiroilu on saanut vanhemman huomion ja sehän on itsestään selvää. Miten minä voin enää perustella lapselleni, että ei ole hyvän tavan mukaista joka toisen sanan väliin laittaa vittua kun hesarissakin kolmossivulla voi esitellä tekstiä “vittu haisee hyvälle”, miten voin kertoa pojilleni ettei pikkusiskoa saa haukkua lutkaksi kun ihmiset jopa marssivat tämän sanan nimissä ylpeinä “lutkiksi” pukeutuen, televisio syytää keskipäivänkin ohjelmissaan epätervettä seksuaalisuutta ja homo- ja lesbosanastoa ihan kuin muuta ei olisi enää olemassakaan. Alapäätyylistä on tullut yläpäätyyliä eli täysin hyväksyttyä sanallista ilmaisua jota sitten lapset omaksuvat pienestä pitäen?! Voihan olla, että olen asian ja “ongelman” kanssa ihan yksin ja vain minun lapseni imevät näitä sanontoja ja sanoja itseensä ja olen vain epäkelpo kasvattaja joka ei omaa kykyjä lastensa käytöksen hillitsemiseen? Niin sanottu “normaali” lapsi ei välttämättä ala näitä esimerkkejä kuullessaan heti sisällyttää puheeseensa mutta kun kasvattaa tällaisia hieman poikkeavampia ja haasteellisempia yksilöitä niin saa taatusti kamppailla kielenkäytön kanssa eikä silloin haluaisi yhtään lisäapuja ympäristöltään epäterveen kielenkäytön sisällön rikastuttajana, on vain pahuksen raskasta kuunnella lasta joka “vittuilee, lutkittelee, huorittelee, uhoaa ****en ***oilla, puhuu s****sm*****sta, pos**n o***ista….” jne jne lapsi jolla on ongelmia oman minänsä kanssa tekee kaikkensa saadakseen huomiota ja näillä ilmaisuilla sitä sitten saa!

Mitä tulee tuohon itse tapahtumaan joka taas tämän mielipahani herätti niin sinänsä olen samaa mieltä siis siitä, että ihminen on itsenäinen ja hänellä on oikeus omaan kehoonsa mutta onko tämä nyt sitten se ainoa tapa edistää tätä oikeutta, minulle tuo kertoo mielikuvituksen puutteesta ja siitä, että kaiken pitää nykyään shokeerata jos haluaa saada asiansa esiin, onko näin? Hieman olen myös sitten erimieltä siitä miten ihmisten pitäisi noin yleensä käyttäytyä ja mitä ovat oikeudet joista me kaikki nykyään niin kovasti paasataan, aihe josta tämäkin marssi on saanut alkunsa on ehkä sittenkin jätetty kovin vähälle huomiolle? Nimittäin lausunto siitä, että voi itse vaikuttaa mitä itselleen tapahtuu (uskokaa pois tuomitsen kaiken väkivallan jonka yksi iljettävimmistä muodoista on raiskaus) siis onko tuo nyt lievää yligeagointia tuohon kyseiseen lausuntoon, voisiko ihminen olla vastuussa myös hieman itsestään? Kovasti ollaan aina oikeuksien puolesta huutamassa mutta kun joku puhuu vastuun ottamisen puolesta (vaikkakin väärin perustein ja jopa väärällä tavalla) niin sitten ollaan heti takajaloilla ja marssimassa, tuntuu vain, että nykyään on vain oikeuksia mutta vastuuta ei kanna kukaan?! Ikäväkseni minä joudun nyt taas asteen enemmän kantamaan vastuuta siitä kun lapseni huutavat näitä ihania ilmaisujaan ja siinä selitän 9-12-vuotiaille asioita joita minusta heidän ei vielä tarvitsisi tietää eli lapsuus sen kuin lyhenee vuosi vuodelta ja seksuaalikasvatuskin näköjään pitää alkaa hyvissä ajoin ennen esikouluikää, sillä sitten kun he oppivat lukemaan on jo liian myöhäistä… itse olen jo pahasti myöhässä!

Kärsivällisyys

Saako sitä ostaa jostain? Onko tämä paljon mainostettu kärsivällisyys jotain mikä on sisäänrakennettuna meihin ihmisiin jo lapsesta ja se on siinä sitten vai voiko sitä harjoittaa tai kenties ihan tietoisesti hankkia jostain marketista tiskin alta? Helposti hairahdun lapsilleni toteamaan, että kun heillä ei ole kärsivällisyyttä, ei pitkäjänteisyyttä eikä mitään muutakaan kun olen itse menettänyt kärsivällisyyteni heidän vuokseen, puute siis onkin minussa itsessäni? Onko näin? Aika paljon kysymysmerkkejä heti alkuun ja lisää todennäköisesti tulee jos alan viemään tätä suurta aamufilosofointiani hieman pidemmälle. On siis parempi luovuttaa ja siirtyä suoraan vankkoihin faktoihin ja omaan mielipiteeseen jonka te kaikki uudet lukijani tulette toteamaan (mikäli hengaatte tarpeeksi pitkään mukana) pitkässä juoksussa olevan sen yksittäisen ja ainoan totuuden johon minä luotan, olen oraakkeli siis. Aivan, ei tältä ukolta itseluottamusta puutu kun voi täältä näppäimistön ja ruudun takaa heitellä totuuksia, todellisuus saattaa olla jotain aivan muuta mutta tämähän on elämän suola, saa leikkiä olevansa vähän enemmän, parempi ja kaikkea muuta.

Kärsivällisyys, päivän teema johon eilen jälleen törmäsin tai pikemminkin kaksi varhais-varhaisteini-ikäistä poikaani kompastuivat, uusien heitto-onkien virittely ja tekniikan Zen ja tämän toteutus tosi-elämässä. Ostin pojilleni tuollaiset perus virvelihässäkät vieheineen ja piti sitten eilen päästä niitä kokeilemaan, no jotain pikkulisäkkeitäkin niistä uupui mutta silti ne saimme kuin saimmekin sitten heittelykuntoon… aina hetkeksi kerrallaan, kärsivällisyyttä. Sitä tosiaan siis sitä kärsivällisyyttähän tuo heitto/viehekalastus todentotta vaatii, siis sitä mitä väitin sitten pitkin iltaa pojilleni ettei heillä ole lainkaan. Milloin on uistin pohjassa, milloin kaislikossa, siima poikki, siima solmussa, kela jumissa, levää uistimessa, uistin jonkun vielä kärsivällisyyttä enemmän tarvitsevan jo uistinkalastuksen lopettaneen ongen ja siima-uistinhässäkän tarttuessa merenpohjasta poikieni uistimiin ja siimoihin… niin tämänkin tuli todistettua, kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä tämän jutun lukeminenkin kyllä vaatii mutta niin vaati myös eilisilta Laajalahden venesatamassa kahden nanosekuntissa kärsivällisyytensä menettävän varhais-varhaisteini-ikäisen pojan kanssa, varsinkin kun valvova silmä eli minä Ukko iso Oraakkeli en todellakaan ole mikään kalamies. Minulla saattaa olla kalamiehen jutut mutta siinä kaikki. Minun lapsuudessani piti kaikki opetella omin päin ja ongetkin jotakuinkin veistellä koivunrimoista kun yksinhuoltajaäidilläni ei ollut koskaan rahaa mihinkään ylimääräiseen saati sitten, että olisi rahaa laitettu hienoihin heittovälineisiin. By the Way toinen pojista totesi kotona jo sängyssä ollessaan, että kalastaa enää mato-ongella korkeintaan jos silläkään, niin ja kuka maksoi tämän kokeilun jälleen kerran, kärsivällisyyttä ja tyyneyttä… saa taas rukoilla? Ei tuota edellistä kannata edes erikseen mainita! Kerro kerro kuvastin ken on maassa kärsivällisin? En tiedä enkä tiedä sitäkään pystynkö koskaan pääsemään omista vajavuuksistani niin perusteellisesti, että osaisin olla itse yhtään poikiani kärsivällisempi sillä minä aivan yhtä lailla menetin hermoni eilen rannassa touhutessamme, että ei minulla pitäisi olla varaa puhua kärsivällisyydestä mitään.

Kärsivällisyyttä siis aloin miettimään tuon kalajutun avulla, kumpi vai kampi? Oliko syy huonoon menestykseen heitto-onki rintamalla minun vai poikien kärsivällisyyden puute? olisiko minun pitänyt olla “aikuisesti” kärsivällinen ja Arvi Lindin äänenpainoin vain selostaa kaksi tuntia kuinka heitokalastetaan ja siimaa selvitellään jotta pojatkin olisivat sitten jotain oppineet ja olisimme voineet hyvillä mielin tulla iltasella kotiin suuren kalansaaliimme kanssa Bill Cosby Shown hengessä toisiamme rakastaen ja jotain oppineena?! Olenko minä yksin vastuussa siitä kuinka jälkikasvuni kasvattavat kärsivällisyytensä ja kuinka he maailman vastoinkäymisiin oppivat suhtautumaan, vai olisiko parasta antaa opiksi heille kuitenkin ettei kärsivällisyyttä oikeasti ole olemassakaan eikä tämä edes  ole mikään tavoiteltava asia ja kummoisempi juttu eikä sitä voi edes opetella jos sitä ei ole saanut äidinmaidossaan, mitä? Niin, voihan sitä ajatella, että jos välillä menettää jotain niin sen saavuttaminen onkin sitten kaksin verroin hienompaa, ja sitä paitsi jos ei osaa välillä päästää ylipainetta korvienvälistä silkalla jalanpolkemisella ja itkupotkuraivareilla niin… voi luultavasti mennä munat rikki sitten vähän vanhempana kun piuha palaa loppuun kokonaan? En tiedä mutta minun kärsivällisyyteni ei ole kasvanut vuosien varrella tämän enempää enkä toden totta tiedä olisinko parempi ihminen jos kestäisin kaiken itkun, tappelun, kiroilun, kiukun ja hammasten kiristelyn ultratyynesti ja hymyillen jatkuvaa isällistä oppia jakaen ja täydellisyyttä hipovana ihmisenä vastoinkäymisestä toiseen marssien ilman (negatiivisen)tunteen häivää, hymyä on kiva katsella mutta pidemmän päälle siihenkin kyllästyy!

Aikuinen

On ihan kivaa olla aikuinen, ei tarvitse enää tykätä kaiken maailman Paavo Pesusienistä ja Harry Pottereista! Olen jatkuvasti kasvokkain näiden lapsuuksien kanssa kun joudun omien ipanoideni tekemisiä ja tykkäämisiä seurailemaan, herään viikonloppuisin ja nyt kesällä arkisinkin siihen kun tv:stä pauhaa joku Pokemon tai vastaava ärsytyksen herättäjä! Lapseni kyselevät minulta kuka on paras ja mitä mieltä olen siitä ja siitä superhemmosta, siinä on ihan riittävästi minulle näitä satupersoonia. Olen huomannut, että etenkin ne joilla ei ole omia lapsia syystä tai toisesta ja jotka itse elävät jonkinlaista aikuisuuden läpi kestävää lapsuutta tai nuoruutta ovat itse pakotettuja diggailemaan näistä satu-, super-, piirros- ja ihme&kummahemmoista ja hahmoista lopun ikäänsä… onneksi minun ei tarvitse! En jaksa löytää mitään mielenkiintoa enää näihin juttuihin ja olen mieluusti ilman niitä jatkossakin. Minun ei tarvitse Facebookissa ilmoittaa tykkääväni Paavo Pesusienestä tai Muumeista sillä olen kasvanut niistä ohi, yli ja jättänyt ne suosiolla lapsuuden muistoihin. Luoja paratkoon olen itsekin yrittänyt näitä silti pitää mukanani vielä pitkälle aikuisuuteenikin mutta nyt tarve näiden tuomaan todellisuuspakoon on kadonnut tyystin, minulle oli yhtä tuskaa kun jouduin vielä edellisen Harry Potterin katsomaan elokuvateatterissa vailla pakomahdollisuutta. Nyt tämän saagan viimeisen osan sainkin jo skipata hyvillä mielin kun ipanat osaavat mennä omin neuvoin elokuviin ja ikärajakin tämän sallii, olen vapaa! Aivan olen vapaa kasvamaan aikuiseksi, tietenkin minun pitää kestää kersojen intoilua näihin juttuihin ja olla sillä tavalla mukana heidän lapsuuden illuusioiden kanssa niin etten ala särkeä heidän vilpitöntä iloaan jota nämä satumaailmat heille tuottavat mutta ei minun tarvitse silti itse omalla ajallani näitä enää seurata. Tietenkin olen itsekin saanut paljon näistä lapsena ja nuoruuden päivinä mutta tosiasia on se, että jonkun pitää kasvaa aikuiseksi jotta toiset voivat olla turvallisesti lapsia, ja tämä on se pointti jota tässä ajan takaa!

Nykyajassa aikuisuutta halutaan pikemminkin paeta kuin siihen kasvaa ja hyväksyä sen olevan luonnollinen osa elämänkulkua, seuraavaksi tulee vanhuus joka sekin halutaan sulkea pois… mielestä ainakin, laitoksiin ja pois näkyviltä. Asiaa perustellaan sitten selityksin, että pysyy nuorena kun on lapsenmielinen tai on hyvä pitää lapsenmieli jottei tule liian vakavaksi jne… Hengen ja sielun voi kyllä pitää nuorena ilman Pokemoneitakin! se on enemmänkin elämänasenne kuin tarve paeta näiden satukassamagneettien ja rahantekokoneiden tarjoamaan mielikuvitusmaailmaan! Nuorekas voi mieleltään olla vaikka ei leiki hiekkalaatikolla tai vietä aikaa pelaamalla konsolipelejä, minä haluan olla sitäpaitsi aikuinen ja tämä ei poislue silti elämästäni mitään, se päinvastoin tuo uusia asioita ja hengen nuorekkuutta lisää, joudun nimittäin opettelemaan uusia asioita kun en salli itselleni enää muiden tuottamia satumaailmoja samassa määrin kun lapsena on ollut tarve näihin luonnostaan. Aikuisuus on iloinen ja hieno asia jonka tarkoitus pitää vain löytää, mielestäni sitä ei taatusti löydä jos ei uskalla päästää satumaailmasta irti ja jatkaa pakoa niihin aina vain ja uudestaan! Haluan myös lapsieni viettävän turvallisen lapsuuden niin, että heillä on aikuinen johon turvata tarpeen ilmaantuessa, aikuiseen joka pitää huolta heistä kun satumaailma ei enää olekkaan riitävä turva. Miten minä voisin tarjota turvaa ja ymmärrystä heille jos en olisi kasvanut aikuiseksi itse? kuka heitä sitten saattelisi itsenäiseen elämään, Pokemon, Muumi ja Harry Potterko? Haluaisinkin sanoa vain kaikille ikuisille lapsille, että on ihan ok kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuuta muustakin kuin itsestään, aikuisuus on elämää parhaimmillaan eikä sen tarvitse olla ikävä asia, elämän kohtaaminen on haastavampaa ja se on se asia mikä pitää nuorena.